Amerikanjuutalainen tarkastelee perintöään Barry Rosenfeld
Synnyin ja kasvoin aina 15 ikävuoteen asti South Bendissä, Indianassa. Minusta on kiva kertoa ihmisille, että kasvoin kuuden korttelin päässä Notre Damesta, ja että ND:n koulualue oli leikkikenttäni. Pyhän Marian kirkossa, joka oli sillä koulualueella, katsoin ensimmäistä kertaa tarkemmin monia niitä valtavia Jeesus- ja Maria-ikoneita, jotka koristivat kappelia, muistaen, että heprealaisen kouluni opettaja oli vastikään kertonut minulle, että ’gojim’, ei-juutalaiset, palvoivat monia jumalia ja että ainoastaan juutalaiset palvoivat yhtä Jumalaa. Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka elin South Bendissä, ainoat tietoni nyky-Israelista olivat niistä tarinoista, jotka äitini voisi kertoa minulle ajoista jolloin Golda Meir tuli kotiimme pitämään puheen syntyvän Israelin valtion tueksi (äitini selitti, että hän oli Pioneer Women -järjestön puheenjohtaja ja siksi kotiamme käytettiin), ja siitä kun katselin NBC ‘White Paper’ –ohjelmaa, joka näkyi mustavalkotelevisiossamme vuoden -56 Suezin sodan jälkeisten viikkojen aikana. Katkelma syrjäisistä raja-asutuksista todella kahmaisi huomioni ja jokin heräsi sisälläni, jokin mitä en ollut ennen kokenut, ylpeys siitä että olin juutalainen ja ihailu niitä kohtaan, jotka asuivat Israelissa ja puolustivat nuorta juutalaista valtiota. Kyllä, tiesin Israelista. En koskaan unohda sitä kun 6-vuotiaana istuin WC:ssä ja äitini syöksyi sisään huutaen: ”Meillä on juutalaisvaltio, Meillä on juutalaisvaltio!” Pystymättä päättelemään hänen kasvoiltaan oliko hän onnellinen vai shokissa, sanoin: ”Onko se hyvä?” Kun katsoin tapausta useita vuosia myöhemmin, ymmärsin, että Israelin synnyttänyt YK:n yleiskokouksen äänestys oli juuri pidetty.
Tammikuussa 1957 muutimme Detroitin esikaupunkialueelle Oak Parkiin, missä aloin käydä Juutalaiskeskuksessa (Jewish Community Center) varsin lähellä uutta kotiamme, 10 Mile Roadilla. Juuri JCC:ssä tapasin Elin. Eli oli israelilainen. En tiennyt sitä, mutta hänet oli lähetetty Yhdysvaltoihin Israelin hallituksen toimesta avustamaan ja rohkaisemaan juutalaisia muuttamaan Israeliin. Hän esitteli minulle nuorisojärjestön nimeltä Young Judaea (Nuori Juudea). Tajusin sen olevan sionistinen, kun hän alkoi tuoda tapaamisiin israelilaista tanssimusiikkia ja alkoi opettaa meille israelilaisia tansseja. Kun hän ojensi minulle Leon Pinskerin kirjan Auto-Emancipation (Itsevapautus), jonka oli 1800-luvun lopulla kirjoittanut puolanjuutalainen fyysikko, joka järkeili etteivät ei-juutalaiset tulisi koskaan hyväksymään juutalaisia, ennen kuin heillä olisi oma valtio, tiesin varmasti että minut oli kasvatettu ymmärtämään ja tukemaan juutalaisvaltion merkitystä, jos ei asumaan siellä.
Kesällä 1957 minut lähetettiin usean viikon ajaksi Young Judaean leirille Barryvilleen, New Yorkiin, Young Judaean stipendillä. Se oli elämäni parasta aikaa. Heräsin eloon. Älykkäitä, innostuneita ihmisiä. Aidon ja tärkeän asian puolesta olemisen henki. Se oli juutalaisuutta sellaisena kuin olin sen oppinut tuntemaan kasvaessani puoli-ortodoksisessa synagogassa ja käydessäni useita vuosia heprealaista koulua, mutta se oli vielä enemmän. Tavanomaisen, järjestäytyneen uskonnon, vanhan, kuivan kuolleisuuden sijaan sain kokea elämää, toivoa ja kasvua. Tästä on paras esimerkki ‘kum sitz’ (yhteiskokous Jiddishiksi) –ilta, jossa saimme nauttia järjestetystä viihdeohjelmasta, jota seurasi tuntikausien tanssiminen ja laulaminen suuressa piirissä, joka kiersi suurta Beit Am –kokoontumissalia, laulaen senaikaisia israelilaisia kansanlauluja ja tanssien samalla Horaa, suosittua israelilaista piiritanssia, joka itse asiassa tulee Romaniasta. “David, melech Israel, chai, chai, vekajam”, saatoimme laulaa uudestaan ja uudestaan, mikä tarkoittaa “Daavid, Israelin kuningas, elää ja pysyy”, vaikka emme tienneetkään sen olevan huuto juutalaisen Messiaan paluun ja kuninkaallisen pappeuden uudelleenperustamisen puolesta.
Kasvoin paljon sekä fyysisesti, että henkisesti noiden muutaman viikon aikana, kun aloitin elämäni 17:n vuoden. Palatessani kotiin Oak Parkiin ja normaaliin elämään tunsin olevani kypsynyt, mutta itse asiassa olin yhä kehittyvä teini, jolla oli vielä vuosia matkaa minkäänlaiseen kypsyyteen, fyysiseen tai muuhun. Säilytin hataran yhteyden Young Judaea –liikkeen kanssa; osallistuin kokouspäiville Milwaukeessa ja yleisesti ottaen nautin itse sosiaalisesti, mutta suurimman osan huomiostani veivät lukiokaverini, joista kukaan ei ollut kokenut sionistista intoa jonka minä olin kokenut ja joista monet eivät olleet edes juutalaisia. Mielenkiintoni kääntyi enemmän tyttöjä ja kavereiden kanssa perjantai-iltaisin pelattuja pokeripelejä kohtaan. Lukiossani oli kuitenkin yksi hengellinen valonlähde ja se oli Berkleyn lukion kuoro, jossa olin jäsenenä. Joulun ja pääsiäisen aikaan kuoron ohjaaja William DeMaria, tai Herra ‘D’, kuten me häntä hellästi kutsuimme, halusi meidän valmistavan ‘kirkko’musiik- kiohjelman, jota sitten esittäisimme julkisesti kirkoissa ympäri maata sekä radiossa. Monet näistä lauluista olivat negro-spirituaaleja, joissa laulettiin Jumalan Karitsasta, kun taas toiset olivat suuria teoksia, kuten Händelin Messias. Kaikesta huolimatta aina kun lauloin näitä sävellyksiä, minut täytti erityinen kihelmöivä tunne, jota en silloin ymmärtänyt, mutta tiedän nyt sen olleen Jumalan hengen läsnäolon. Jo näin aikaisessa vaiheessa Jumala veti minua hitaasti kohti valtakuntaansa.
Freud puhuu latenssivaiheesta koskien yksilön sukupuolista kypsymistä, mutta oma latenssivaiheeni, ainakin hengellisesti, oli neljän vuoden aikana jotka vietin Michiganin yliopistossa, ellei sitten kiintymystä Pete Seegarin, Joan Baezin ja Bob Dylanin kansanmusiikkiin pidetä hengellisenä kasvuna. Sen takia otaksun näyttäneen oudolta kenestä tahansa, joka osoitti mielenkiintoa minua kohtaan, että päätin mennä Hebrew Union –opistoon Cincinnatissa opintojeni päätyttyä. Koulutusohjelman johon pääsin, oli määrä tehdä minusta reformaatiorabbi, mutta minulle se oli vain ammatti, joka antaisi minun käyttää puhetaitojani, sellaisia kuin ne olivat, ja toisi minulle hyvät tulot. Mutta parin kuukauden päästä hypin pitkin pienenpienen asuntola- huoneeni seiniä, yrittäen epätoivoisesti keksiä vaihtoehtoa. Sitten mieleeni juolahti, että nyt olisi hyvä aika pitää taukoa ja vierailla Israelissa, jokin mitä olin viimeisten vuosien aikana useammin kuin kerran ajatellut tekeväni.
Saavuin Beit HeShita –kibbutsille kuumana elokuisena iltapäivänä ja löysin tieni Ulpan-osastoon. Jewish Agency Tel Avivissa oli lähettänyt minut kibbutsin Ulpan- ohjelmaan, koska valitin ettei heprean opiskelu Tel Avivissa ollut mahdollista vähäisten varojeni takia. Kibbutsilla minun piti tehdä puoli päivää töitä ja opiskella toinen puoli hepreaa. Osallistuminen ei ollut pelkästään ilmaista, vaan kibbutsi maksoi pientä kuukausittaista palkkaa yleisten kulujen kattamiseksi. Kaikista ruumiini tarpeista huolehdittiin kibbutsilla, vastineeksi n. 35 tunnin työstä jonka tein kibbutsilla joka viikko. Mutta ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt minulle. Halusin tulla osaksi kibbutsi-yhteisöä. Tämä tarve tuli tyydytetyksi oltuani kibbutsilla noin kaksi kuukautta, kun tapasin nuoren naisen josta oli pian tuleva vaimoni, Dalian. Hän oli 26-vuotias, vaikka näyttikin nuoremmalta ja hänellä oli kolme lasta. Hänen edesmennyt miehensä oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa vuotta aiemmin, selvittyään vahingoittumattomana lukuisista taistelutehtävistä vihollisalueelle ja suuresta sodasta, samasta, joka oli alun perin kääntänyt huomioni Israeliin kahdeksan vuotta aiemmin. Vaikutti siltä, kuin Jumala olisi suunnitellut tämän. Ensimmäisestä illasta lähtien tunsin olevani kuin kotonani hänen edessään, kun nauttiessamme toistemme seurasta lämpimän minttuteen äärellä löysin hänen levykokoelmansa, joka sisälsi monia omia suosikkejani, kuten Joan Baez. Silmäillessäni hänen levyjään huokaisin, ”Tämä on elämäni tarina.”
Ennen kuin huomasinkaan, olimme rakastuneet ja tulin hänen kibbutsi‘huoneeseensa’ joka päivä töiden jälkeen kello neljän teelle. Aloin pian sitoutua lasten kanssa, eikä kestänyt kauan kun menimme naimisiin ja toin koko joukon takaisin kanssani, jatkaakseni opintojani HUC:ssa. Hengellisesti pidin itseäni yhä agnostikkona, mutta syvällä sisimmässäni todella toivoin että Jumala todella olisi olemassa ja että pysyisin hänen tahdossaan. Puhuimme siitä että lopulta palaisimme Israeliin, mutta ihmettelin kuinka voisin toimia reformaatiorabbina maassa, joka ei tunnusta reformaatio- juutalaisuutta.
Kohtalon (tai Jumalan) voimasta, toisen opintovuoden jälkeen, jätin HUC:n päättääkseni opintoni Cincinnatin yliopistossa. Nyt minulla oli ammatti jonka ajattelin olevan sovelias Israeliin, olin kaupunkisuunnittelija. Kun saavuimme Israeliin pari vuotta myöhemmin saatuamme lisäksi tyttären, olin yllättynyt ja masentunut saatuani tietää ettei suunnittelijan tutkintoani pidetty laillisena ja ettei työpaikkoja ollut tarjolla. Havaitessani, että lukuisat tukiohjelmat joita Jewish Agency tarjosi, pitivät minut tilapäisissä umpikujaviroissa, eikä mikään tuntunut loksahtavan kohdalleen, päädyimme liittymään toiseen kibbutsiin lyhyeksi ajaksi. Sitten meidän oli palattava Herzliyah:n asumaan uudestaan enemmän kuin loisteliaaseen 120 neliömetrin asuntoon, jonka meille oli tarjonnut Jewish Agencyn maahanmuutto-osasto. Olimme onnellisia ja hyvinvoivia asuessamme ‘luvatussa maassa’ ja vaikka Dalia näytti tyytyväiseltä työskennellessään ammatissaan lastentarhan opettajana ja saadessaan olla lähellä perhettään, minä etsin yhä elämän tarkoitusta ja yritin selvittää mikä Jumalan suunnitelma on kohdallani.
Siihen aikaan olin aloittanut uuden ammatin elokuvakirjailijana ja työskennellen lisäksi elokuva- ja televisioteollisuudessa. Yritin päästä sopuun Jumalan kanssa, jonka olin kokenut aidosti ja mystisesti hieman ennen paluuta maahan, pitäen käskyt, rukoillen päivittäin rukousnauhat ylläni ja ollen syömättä epäkosheria ruokaa. Elokuvakirjailijan ominaisuudessa minulle annettiin kirja luettavaksi, jotta ottaisin sen huomioon käsikirjoituksessa. Se oli Hal Lindseyn kirja Maa entinen suuri planeetta. Luin siitä kirjailijan väitteen Vanhan Testamentin lainausten kera, että muinaiset juutalaiset profeetat puhuvat kahdesta Messiaan tulemuksesta, ja että ensimmäinen oli jo tapahtunut. Hän oli tietysti Jeesus. Hänen perustelunsa olivat niin pomminvarmoja, että olin vakuuttunut hänen keksineen jakeet itse. Kun tarkastin ne omasta Jewish Publication Societyn julkaisemasta Vanhan Testamentin kään- nöksestäni, totesin niiden olevan olennaisilta osiltaan samoja. Lindsey oli nyt vakuuttanut minut siitä, että Jeesus täytti Vanhan Testamentin ennustukset Israelin Messiaan ensimmäisestä tulemuksesta, mutta perustuen siihen mitä olin oppinut kasvaessani nuorena juutalaisena South Bendissä käyden synagogassa ja heprealaisessa koulussa, järkeilin, että koska juutalaiset uskovat yhteen Jumalaan jota eivät voi nähdä, ja koska ‘gojim’ tarvitsevat jumalan jonka voivat nähdä, niin Jumalamme lähetti Jeesuksen täyttämään nämä gojimien tarpeet, mutta Jeesus ei millään tavalla ollut juutalaisten jumala.
Selvitettyäni tämän ongelman ymmärrykselläni, tunsin yhä pakottavaa tarvetta hankkia kopion Uudesta Testamentista ja lukea sitä. Onnistuin löytämään yhden Tel Avivin yliopiston kirjakaupasta, missä sen lukeminen vaadittiin joiltain kirjallisuuden opiskelijoilta. Muuten ei siihen aikaan Israelista, kaksi vuotta vuoden 1973 Jom Kippurin sodan jälkeen, löytynyt englanninkielisiä Raamattuja jotka sisälsivät Uuden Testamentin. Minulla oli tapana kantaa sitä mukanani, kun kiersin Tel Avivin elokuvatuotantoyhtiöitä etsien työtä itsenäisenä äänituottajana. Tunsin itseni hieman vaivautuneeksi seisoessani linja-autopysäkeillä toisten ympäröimänä, pitäessäni käsissäni paperikantista Revised Standard Version Common Bible –painosta, joka oli melko suurikokoinen teos ja sen otsikko näkyi selvästi kultaisin kirjaimin. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
Isäni oli vuosia yrittänyt saada minua työskentelemään kanssaan. Hän asui nyt Brysselissä ja oli osakkaana eurooppalaisessa sijoitusyhtiössä, joka oli aloittanut hankkeen Belizessä, Keski-Amerikassa. He sijoittivat sitrushedelmämetsiin ja karjaan, nostaen rahaa pieniltä sijoittajilta, joista monet elivät Brysselin alueella. He olivat vastikään menettäneet suuren määrän rahaa, johtuen huonosta asioiden hoidosta ja petoksesta niiden osalta joille he olivat uskoneet rahansa, niiden jotka hoitivat sitrushedelmämetsiä ja karjaa tilalla, joka sijaitsi 36 mailin päässä Belize Citystä valtion päätien varressa. Taas kerran isäni ja äitini tulivat vierailemaan luonamme Israelissa ja samasta syystä; tällä kertaa hyväksyin hänen tarjouksensa. Varsinainen unelmani oli ollut rakentaa elokuvatuotantoyhtiö Israeliin ja olinkin työskennellyt sen eteen jonkin aikaa, ollen yhtiötoverina israelilais-amerikkalaisen elokuvaohjaajan kanssa, joka oli vastikään mennyt Cannesin elokuvajuhlille useidenkäsikirjoitusteni kanssa kirjoittaakseen elokuvasopimuksen. Kun hän sai hermoromahduksen Cannesin kaduilla ja lopulta palasi tyhjin käsin, niin päättelin että ehkä Jumala haluaa kertoa minulle jotain ja että minun oli aika tehdä ratkaisuni, palata Yhdysvaltoihin. Kuten monet amerikanjuutalaiset jotka tulevat Israeliin asettuakseen sinne, olin siirtymässä takaisin Yhdysvaltojen puolelle. Tein tämän ratkaisun suuresti epäröiden ja vasta pitkän harkinnan jälkeen, mutta totta puhuakseni minulla ei näyttänyt olevan Israelissa paljonkaan tekemistä ja tämä oli sittenkin hyvin houkutteleva vaihtoehto. Joten miksi ei matkata pois Keski-Amerikkaan, jos se on kohtaloni? Se näytti yrittämisen arvoiselta. Muistakaa että olin tuohon aikaan täysin omistautunut etsimään ja kestämään Jumalan tahdon kohdallani. Sen jälkeen kun olin useita vuosia aiemmin kokenut jotain mitä voisi kutsua ‘poissa ruumiista – kokemukseksi’, jossa tunsin täydellisen elävän Jumalan läsnäolon ja hänen rakkautensa valtasi minut, olin yrittänyt nähdä ja tehdä Hänen tahtonsa, vaikka minun täytyykin tunnustaa että olin kokenut muutamia kunnon sudenkuoppia. Nyt toivoin että Jumala sallisi minun elää ikäänkuin amerikkalaista unelmaa itsenäisyyden ja suunnattoman henkilökohtaisen omaisuuden karttumisen kautta. Kaikki tämä näytti siihen aikaan mahdolliselta.
Liityin yhteen vanhempieni kanssa Floridassa ja seuraavana päivänä lensimme Belizeen, joka oli siihen aikaan hyvin alikehittynyt valtio, tuoden mieleen 30-luvun Keski-Afrikan. Ei kestänyt kauankaan tajuta että isäni suhteet olivat taloudellisesti suuri riski. Mietin pitkään ja hartaasti paluuta Israeliin ja sitä etten toisi perhettäni tämän sotkun keskelle, mutta Jumala vaikutti näyttävän minulle Sanansa kautta ettei tulisi antaa periksi, vaan ponnistaa eteenpäin. Ponnistin eteenpäin tuomalla suurimman osan perheestäni kanssani Belizeen (heistä vanhin, Oren, oli jo armeijassa) ja kehittäen useita maanviljelyshankkeita, sisältäen belizeläisen maata- lousmaan oston yli kahdenkymmenentuhannen eekkerin alalta ja banaanien viljelyn 2000 eekkerin alalla. Siihen aikaan meille syntyi toinen poika, Adam, ja meistä tuli lähetyssaarnaajaperheen naapureita. Naapurimme Otis ja Martha vaikuttivat suurenmoisesti elämäämme. Yksinkertaisen uskonsa ja omistautuneisuutensa kautta he alkoivat rukoilla, että tulisimme sisään Jumalan valtakuntaan. Erinomaisena esimerkkinä evankeliumien armosta ja rakkaudesta he sytyttivät meidät kiivauteen (Room.11:11 – ”Minä siis sanon: eivät kaiketi he ole sitä varten kompastuneet, että lankeaisivat? Pois se! Vaan heidän lankeemuksensa kautta [tuli] pelastus pakanoille, että he itse syttyisivät kiivauteen (kreik. UT: kateuteen).” Tunsimme kuitenkin koko ajan pahaksi, että olimme lähteneet Israelista. Vieraan jumalan hyväksyminen olisi tehnyt meistä vielä enemmän maanpettureita juutalaisen kansan silmissä.
Liiketoiminnan edellytykset huononivat huononemistaan ja kävi yhä selvemmäksi, ettei Jumala ollut mukana rikastumisaikeissani, ei ainakaan Belizessä. Tartuin tilaisuuteen jatkaa opintojani omassa alma materissani (alma mater = ruokkiva äiti, yliopiston lempinimi. (käänt. huom.)), Cincinnatin yliopistossa ja tein valmisteluja palataksemme Cincinnatiin. Kaksi viikkoa Belizestä lähdön jälkeen hirmumyrsky iski Belizeen ja tuhosi kaiken mitä olin saanut siellä valmiiksi, aiheuttaen useiden miljoonien dollarien menetykset. Jumala teki nyt totisesti itsensä tiettäväksi.
Jotkut sanovat että juutalaiset ovat jääräpäisiä ihmisiä. Oli kulunut yli kahdeksan vuotta siitä, kun olin kokenut Jumalan elämässäni ja kolme vuotta Hal Lindseyn kirjan lukemisesta, enkä vieläkään voinut käsittää Jeesuksen olevan juutalainen Messias. Siihen aikaan Jumala toi erään messiaanisen juutalaisen elämääni. Mike Wolf oli paikallisen messiaanisen juutalaisseurakunnan, Beth Messiah:n, pastori. Tapasin hänet eräänä iltapäivänä kävellessäni koulualueen opiskelijakeskuksen läpi, missä hänellä oli taulunäyttely. Puhuimme hetken keskenämme, jonka jälkeen hän kutsui minut ja perheeni tulemaan hänen perheensä kanssa perjantai-illan sapattiaterialle. Niin alkoi läheinen ystävyys, joka lopulta sai minut hyväksymään Herran Jeshuan noin neljä ja puoli vuotta myöhemmin. Dalia seurasi perässäni ja pari kuukautta sen jälkeen liityimme Beth Messiah:n, missä olimme aktiivisesti mukana, kunnes palasimme Israeliin keväällä 1991.
Saatat kysyä mikä vakuutti minut lopulta siitä, että Jeesus/Jeshua on Messias. En ollut vakuuttunut, olin epätoivoinen. Se oli uskonaskel. Et voi käyttää järkeäsi pelastuksen saavuttamiseksi (”me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus.” – 1Kor.1:23). Oli myös kyse Jumalan ajoituksesta. Olin taistellut viikkoja hyväksymisen kanssa, mutta en halunnut tehdä sitä, koska minusta juutalaisena toisen miehen, kuten näin Jeshuan, palvomisessa ei ollut järkeä. Kun Mike kysyi minulta olenko valmis myöntymään, tajusin, ettei mikään mitä olin yrittänyt, toiminut elämässäni. Taistelin taloudellisesti, avioliitoni oli mennyt täysin kiville, joten ajattelin että mitä siis voisin menettää? Mutta heti kun rukoilin Miken kanssa tunnustaen syntini ja pyytäen Jeshuaa sydämeeni, valot syttyivät ja tiesin että Jumalan sana on totta ja että meidän tarvitsee vain noudattaa Jumalan käskyjä ja elää hänen tahtonsa mukaan. Jumala oli sulkenut kaikki ovet elämässäni päästääkseen minut sisälle valtakuntaansa. Parin vuoden päästä hän teki sen uudestaan, saadakseen minut jättämään Cincinnatin maukkaat lihapadat ja palaamaan Hänen maahansa ja Hänen kansansa maahan. Israel on perintöosani, niin kuin se on kaikkien juutalaisten perintöosa. Vaimoni Dalia, josta oli myös enenevässä määrin tullut juutalaisen Messiaan kypsä uskova, oli epätoivoisesti halunnut palata Israeliin vuosien ajan, mutta oli epäröinyt asian jakamista kanssani, koska tiesi etten tuntenut samoin. Minulla oli yhä haaveita laajentumisesta ja amerikkalaisen unelman elämisestä. Jumala oli itse asiassa antanut meille huomattavia määriä hyvinvointia ja aineellisia siunauksia, mutta taistelimme jatkuvasti selvitäksemme taloudellisesti ja lopulta, kohtuullisen ajan kuluttua, hän ‘veti töpselin pois seinästä’, sulkien kaikki ovet, että näkisin valon ja hyväksyisin Hänen tahtonsa elämässäni sekä vaimoni ja lasteni elämässä.
Ja niin kävi että palasimme Israeliin keväällä 1991 aineellisesti yhtä köyhinä kuin lähtiessämme, mutta verrattoman paljon rikkaampina mitä tulee Jumalan Hengen asioihin. Jumala antoi minulle hyvän työpaikan uskovien omistaman korkean teknologian yrityksen johtotehtävissä maan pohjoisosissa ja aloimme rakentaa kotiamme juuri siihen yhteisöön missä Dalia oli kasvanut, Javneeliin.
Paavali sanoo, että olemme Jumalan edessä täysin lunastetut ja pestyt puhtaaksi synneistämme, kun tulemme sisään hänen valtakuntaansa, mutta että lopun maallisesta olemisestamme tulee mukautua Hänen kuvansa mukaiseksi. Ja niin näyttäisi asia olevan kohdallani. Koska minut on kasvatettu Yhdysvalloissa, olen juurtunut materialismiin. Kannan tätä materialismia mukanani, asuin sitten Yhdysvalloissa tai Israelissa. Mutta ainakin olen tottelemalla Jumalan tahtoa elämässäni hitaasti alkanut ymmärtää, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin Burger King –aamiaisnakit tai mikä muu tahansa viekin huomioni.
Niin, uskonko siis, että kaikkien juutalaisten tulee asua Israelissa? Uskon että kaikkien juutalaisten tulee tuntea juutalainen Messiaansa henkilökohtaisesti, saada kaste ja totella Jumalan elämänohjeita, mutta on Jumalan asia missä he viettävät elämänsä. Raamatun kirjoitusten perusteella näyttää melko selvältä, että Jumalan lopullinen suunnitelma on, että Hänen kansansa palaa Israeliin, joka on Hänen antamansa perintöosa juutalaiselle kansalle. Minulle tämä oli aidosti totta, koska naidessani israelilaisen, sain lopulta periä maapalstan, johon saatoimme rakentaa ihastuttavan ja mukavan kodin.
Mitä on sionismi nykypäivänä? Onko niillä, jotka vaativat kiisteltyjä alueita, Gazaa ja Länsirantaa, maana joka on annettu juutalaiselle kansalle Jumalan Aabrahamin kanssa tekemän liiton voimalla, oikeus tehdä niin? Koska uskon Jeshuaan Messiaaseen, näen koko Raamatun ohjekirjaksi siihen, miten meidän tulisi elää elämämme. Uskon myös, että tarvitsemme Jumalan Pyhän Hengen johdatusta. (”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.” Room.8:14). Minulla oli ilo vierailla Gush Katifissa viikkoja ennen elokuun 2005 ‘vetäytymistä’. Näin siellä yhdyskuntia, jotka olivat vaivaisen kolmenkymmenen vuoden aikana kehittyneet ja kasvaneet paljon enemmän kuin ‘vihreän linjan’ (rajalinja, joka rajaa vuoden 1967 kesäkuuta edeltäneen Israelin) sisäpuoliset. Alueen täydellistä kauneutta ei voinut kieltää, ei myöskään laajoja hyödynnettyjä maatalousalueita, jotka olivat olleet ennen hiekkadyynejä. Mitä ikinä jätettiinkin palestiinalaisille, tuhottiin täydellisesti, mukaan lukien synagogat, jeshivat, miljoonien dollarien arvoiset maataloushankkeet, kasvihuoneet ja lastentarhat, jotka oli hankittu amerikanjuutalaisten lahjoituksilla niiden palestiinalaisten työpaikkojen säilyttämiseksi, jotka oli palkattu niihin.
Voi vain kuvitella mitä semmoinen kansakunta, joka tuhoaa kaiken mukaan lukien ihmisten elämän, tekisi kukistetulle Israelille. Uskovana tiedän, etteivät tämän vihan juuret ole sosiaalis-poliittisia, vaan pikemminkin hengellisiä. Juutalaiset ovat aivan ilmiselvästi Jumalan kansa. Saatana haluaa tulla Jumalan kaltaiseksi. Saavuttaakseen tämän hänen täytyy tuhota Jumala, jota hän jo yrittikin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Maahan viskattuna saatana ja hänen riivaajansa haluavat ruumiillistua kehen tahansa joka vihaa, ja erityisesti niihin jotka vihaavat Jumalan kansaa,juutalaisia. Ei siis ole kyse siitä, että meidän tulisi sopia palestiinalaisten kanssa, tai selviytyä Abu Mazenista (Mahumud Abbas) ja korruptoituneesta PLO:sta, vaan on kyse itsestään saatanasta ja kaikista hänen lukemattomista riivaajahengistään, jotka pystyvät halutessaan menemään petettyihin, ilkeämielisiin palestiinalaisiin ja tehdä mitä haluavat. Tämä on taistelu hallituksia vastaan. Onneksemme olemme lukeneet kirjan loppuun asti, joten tiedämme, että Jumala ja hänen kansansa voittavat, mutta siihen päivään asti on juutalaisen kansan ja sen johtajien meneteltävä viisaasti, ja siinä he ovat epäonnistuneet. Heidän ei tule riippua Yhdysvaltain hallituksen lupauksissa, niin jalomielisiä ja vahvistavia kuin ne ovat olleetkin, vaan ainoastaan Jumalassa ja hänen Sanassaan. Loppujen lopuksi tiedämme, että Jumalan tahto vaikuttaa sekä täällä että taivaallisissa, ja niin me rukoilemmekin joka päivä: ”Tapahtukoon sinun tahtosi…”, mutta meidän on silti oltava viisaita, sillä valitettavasti johtajamme pettävät meitä tässä maassa, mikä tekee oikeiden päätösten tekemisestä – ikään kuin asioista hyvin perillä olevana kansana – äärimmäisen vaikeaa.
Uskon siis, juutalaisena Jeshuan opetuslapsena ja Israelin maan kansalaisena, että mikä parhaiten sopii Israelin kansalle, sopii parhaiten minulle, ja minun mielestäni Israelin kansalle sopii parhaiten, että se säilyy vahvana kansallisvaltiona jolla on turvalliset rajat. Betonimuurit eivät loppujen lopuksi tuo turvallisuutta tähän maahan. Emme saa luovuttaa sitä, minkä Jumala on antanut meille poikiemme ja tyttäriemme urhoollisten ponnistusten kautta, sillä monet heistä ovat maksaneet äärimmäisen hinnan tästä maasta.
Kyselemme, onko se Jumalan tahto? Hän on jo kertonut tahtonsa meille Mooseksen ja profeettojen kautta. Tiedämme, että Israelin maa annettiin Jumalan kansalle. Jos olemme mielestämme se kansa, niin silloin meidän on jatkettava taistelua sen puolesta mikä oikeutetusti kuuluu meille. Vain sitä kautta voimme päästä rauhaan ja turvallisuuteen, rauhaan ja turvallisuuteen jotka saavutetaan pysymällä lujina eikä nöyristellen, terveellä päättäväisyydellä ja luottamuksella elävään Jumalaan eikä pelolla ja hätäilyllä. Jumala lupasi maan Joosualle, mutta hänen piti taistella lunastaakseen sen. Ainoastaan Joosuan ja heprealaisten totellessa Jumalan käskyjä, kulki Jumala heidän edellään tehden tietä. Taistelu on Herran.